Tässä kirjoituksessa palaan takaisin aikaan jolloin olin raskaana. Pohdin tuntemuksia joita minulla oli hieman ennen, kuin tiesin olevani raskaana.
Miltä tuntui vastaanottaa tieto raskaudesta, sekä millaisia oireiluja minulla raskauden aikaan oli. (Tässä auttaa hieman ns. raskauspäiväkirja, jota raskaan jonkun verran kirjoitin), ilman sitä en varmaan enää muistaisi.
Joten varaudu melko pitkään kirjoitukseen.
Hetki jona tajusin olevani raskaana
Oli vuosi 2018 maalis-huhtikuun aika, elin huoletonta aikaa. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, että voisin olla raskaana.
Vaikka mieheni kanssa olimmekin jonkun aikaan yrittäneet. Elin kuitenkin sillä asenteella, että elän ihan niin kuin ennenkin, kunnes tulisi tieto mahdollisesta raskaudesta.
Joten mm. alkoholiakin kului jonkun verran.
Olin kuitenkin jo ennen kuukautisten poisjääntiä alkanut ihmetellä, miksi koin olevani aiempaa väsyneempi, aiempaa herkemmin.
Muistan aina sen kuinka 10.04.2018 istuin sohvalla ja minulla oli jollain selittämättömällä tavalla,
outo olo. Hassua, miten aloin aavistelemaan kyseisenä päivänä...että hetkonen!
Otin kalenterin esille ja aloin laskea, minkä jälkeen loikkasin nojatuolilta ja aloin tehdä lähtöä apteekkiin.
Niinpä, menkat oli myöhässä ja tajusin sen vasta kyseisenä päivänä. Kävellessäni apteekkiin, mielessä sukelteli monta ajatusta. "Olisinko nyt vihdoin raskaana", "Apua, entä jos olenkin"
Sitähän me oltiin yhdessä miehen kanssa odotettu, mutta pelkäsin silti oman miehenikin reaktiota.
Ostin paketin, jossa oli kaksi testipuikkoa, juuri sellaista apteekin työntekijä suositteli.
Tein saman tie kotona 10.04.2018 ensimmäisen testin, tulos: POSITIIVINEN.
Seuraavana yönä en meinannut saada unta.
Aamulla tekisin uuden testin, joka sekin sattui olemaan positiivinen. Ajattelin että jos 2/2 testistä näyttää positiivista niin, kai sitä sitten on raskaana.
Mies ei ollut uskoa tulosta, kun hihkuin asiaa toisen vasta noustessa ylös, lähteäkseen töihin.
Juttelimme asian läpi, ennen kuin sitten soitin neuvolaan varatakseni elämäni ensimmäisen äitiysneuvola ajan.
Sen jälkeen soitin äidilleni. Äiti osasi kyllä arvata missä asioissa sitä oikein soitellaan.
Ja siitä se tarina sitten alkaakin...
Ensimmäiset pari päivää kului ennen, kuin aloin voida pahoin. Olin ehtinyt äidille kehuskella, että "toistaiseksi on ainakin ihan normaali olo", mutta sitten iski mm. oksentelut.
Alkuun oksetti heti, kun sängystä ylös nousi. Mutta minua saattoi etoa, muinakin ajankohtina.
Raskauspahoinvoinnista kärsivää neuvotaan syömään heti jotain. Mieluiten pitää yöpöydällä vaikka banaanin tai näkkileivän.
Mutta minulla oli alkanut etoa nopeasti jotkut ruoatkin. En voinut syödä ennen, kuin olin pessyt hampaat aamulla ja toisaalta hampaiden pesukin oikein provosoi oksentelua.
Hammastahnan vaihto helpotti joltain osin oksentelua.
En ollut arvannut, että hammastahna merkkiäkin pitäisi raskaana vaihtaa...Mutta minä jouduin.
Samalla kun päässä oli alkanut jo pyöriä tuleva vauva, yritin kestää olotiloja ja valmistautua äidiksi tuloon.
Jossain vaiheessa aloin kutsua sisälläni kasvavaa elämää, Möykyksi.
Se oli aikamoista. Ärsyttävää oli se kun ei tiennyt, mitä sitä uskaltaisi tänään syödä. Yhtenä päivänä muistan ensimmäisen kolmanneksen aikaan pyytäneeni, miestäni ostamaan riisikakkuja ja heti seuraavana päivänä pelkkä hajukin sai minut voimaan pahoin.
Kun toinen kolmannes alkoi, koin oloni jo paremmaksi. Fyysisesti siis.
Mutta henkisesti koin olevani aikamoisessa pyörityksessä. Neuvoja sateli sieltä ja täältä, ärsytys kasvoi sen myötä.
Mietin että yks neuvoo yhtä ja toinen toista. Sellaisetkin keneltä niitä neuvoja vähiten odotti.
Suhteellisen aikaisin koin vatsassa ensimmäisiä liikkeitä, mikä tietty oli hassua ja mukavaa samaan aikaan. Vauva kasvoi ja voi hyvin.
Toinen kolmannes eteni ja pian oli tullut aika mennä rakenneultraan. Olin hokenut varmaan 1.kolmanneksesta lähtien miehelle: "Minulla on selittämättömällä tavalla sellainen poika-fiilis"
Rakenneultrassa saimmekin poika-lupauksen.
Tapitin ultrakuvaa, josta selvästi näki sikiön kasvaneen, hoin mielessäni "Poika, poika...minun poika"
Kotiin matkalla rakenneultrasta, molemmat soitimme omille äideillemme puhelun: "Arvaa kumpi olisi tulossa"
Tässä kohtaa naapuritkin olivat alkaneet katsomaan eri tavalla, kukaan ei kuitenkaan kommentoinut mitään.
Olotilat, kuten tunnetilatkin kulkivat yhtä vuoristorataa. Yhtenä päivänä olin onneni kukkuloilla ja toisena saatoin olla pahalla tuulella. Väsynyt koin olevani jatkuvasti.
Nukuin paljon, myös päiväsaikaan. Rautalisää kului lääkärin ohjeistuksen mukaisesti, mutta ei se väsymystä mihinkään karkottanut.
Raskauden viimeisen kolmanneksen kohdalla alkoi synnytyspelkoni hälvetä,
jota olin siihen asti melko alusta lähtien kokenut. En ollut hakenut apua kokemaani synnytyspelkoon, sillä en uskonut tarvitsevani.
Ja ilmeisesti en tarvinnutkaan, sillä se helpotti tosiaan raskauden edetessä.
Kahvi joka oli jäänyt pois ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, alkoi taas satunnaisesti maistumaan viimeisen kolmanneksen aikoihin.
Pahoinvointi tosin palasi hetkellisesti kuvioihin, viimeisen kolmanneksen aikaan. Onneksi ei kuitenkaan kestänyt montaa viikkoa.
Erityisemmin en kokenut mitään suurempia raskaushimoja yms. loppuaikana. Ruokavaliota ohjasi loppuaikana melko paljon, elo-syyskuussa 2018 todettu raskausajan diabetes. Joka onneksi hoitui pelkällä ruokavaliolla. Arvot pysyivät normaaleina. Raskaus diabetes vaati tarkkavaisuutta syömisten ja verensokerin mittausten osalta.
Koska esimerkiksi mittaukset piti tehdä tiettyinä ajankohtina ja ruokailurytmi piti pitää tietynlaisena. Yksin raskaus pakotti minut syömään esimerkiksi aamuisin aamupalaa, mutta raskaus diabetes pisti minut syömään vain tiettyjä juttuja.
Ei saanut esim. juoda maitoa heti aamusta ja ylipäänsä siitäkin oli omat rajoituksensa, kuinka monta lasillista.
Ei nämä minulle mitään ongelmia olleet, mutta pientä stressiä aiheutti alkuun...Kun menin hetkellisesti sekaisin siitä, että mitä saisin syödä ja milloin?
Noudatin melko tarkasti ruokavalio-ohjeistusta, joka raskaus diabetesta potevalle on annettu. Mutta sallin itselleni myös herkkuhetket, mutta sitten pitikin olla tarkka että syö vain vähän herkkuja.
Tein kaikkeni, etten joutuisi lääkkeillä hoitamaan raskaus diabetesta.
Kun luulin, että meillä on murtovarkaita...
Siinä vaiheessa kun laskettuun aikaan oli jäljellä vielä noin kuukausi.
Muistan sen päivän lähes tulkoon kristallin kirkkaasti.
Mieheni halusi ikeaan, en pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Koska siellähän me silloin tällöin käymme.
En osannut arvata mitään edes siinä vaiheessa, kun mieheni kotipihalla sanoi unohtaneensa jotain kotiin.
Siinä sitten odottelin hieman väsyneenä, että päästäisiin lähtemään sinne ikeaan. No enhän minä ehtinyt, kuin vessassa ikeassa käymään kun miehellä olikin jo tarve päästä pois sieltä.
Paluumatkalla mieheni ilmoitti, että "menen ruokakauppaan, mene sinä vain kotiin odottamaan"
Yritin tarjoutua mukaan kauppaan, mutta mieheni halusi mennä yksin.
Ei soitellut mitään kelloja siinäkään vaiheessa.
No mitäpä ihmeellistä siinä nyt olisikaan. Ajattelin että no saanpahan ainakin nukkua rauhassa.
Muistan kun hississä iski väsymys ja olin pudottaa kotiavaimet lattialle.
Pissat oli tulla housuun, kun havaitsin ettei asunto taida olla tyhjä...kun avasin oven. Ihmettelin alkuun, kuinka meillä on valot päällä.
Pelästyin pahanpäiväisesti koska luulin, meillä olevan murtovarkaita!
Alkaa kuulua ääntä, jonka aikana huudahdan "mitä &@@@" (Kiroilin siis siinä pelästyneenä)
Minut oli yllätetty, minulle oli järjestetty babyshowerit. Huh, huokaisen vielä tätä tekstiä kirjoittaessanikin helpotuksesta...Että siskot ja ystävät, jotka olivat paikalla...Murtovarkaiden sijasta.
Olin häkeltynyt.
Pelästyminen, häkellys, yllättävyys purkautui liikutuksen kyyneleinä. Sain ihania lahjoja, minulle oli tehty hieno vaippakakku.
Tästä olisikin hyvä jatkaa vauvan syntymän odotusta. Olen edelleen kiitollinen & onnellinen saamastani positiivisesta yllätyksestä.
Kiitos kuuluu todellakin ystäville ja siskoilleni.
Miestäni kiitin myös myöhemmin. Olihan hänelläkin oma osuutensa, että yllätys babyshowerit oli mahdollista.
Tämä myös todisti sen, että minut on näköjään mahdollista yllättää yllätysjuhlilla.
Tämä oli myös ensimmäinen kerta elämässäni, kun sain yllätysjuhlat.
Raskausaika loppuaikoina
Vatsa oli jo tässä kohtaa melko iso. Ja rakkoa painoi selvästi, mikä sai allekirjoittaneen melkein asumaan vessassa.
Nukkuminen oli muuttunut vaikeaksi, mikään asento ei oikein enää tuntunut hyvältä. Ajatukset olivat alkaneet kääntyä kohti lähestyvää synnytystä.
Synnytykseen olisi kuitenkin vielä aikaa. Päivät kului ja hetket seurasivat toisiaan. Elämä oli saanut uudenlaiset raamit ja rutiinit, syömisineen jne.
Olin alkanut käydä melko malttamattomaksi. Noin pari viikkoa ennen, kuin meidän pikkuinen lopulta syntyi...olin alkanut käydä todella kärttyisäksi.
Mistä aavistelin synnytyksen lähenevän. Hoin kuitenkin itselleni, kuinka "ensisynnyttäjänä menee varmaan yli lasketun ajan"
Samalla tiedostaen, että yksikään raskaus ei ole samanlainen.
Hassua miten viimeiset päivät menivät. Siskollani oli tuomisia joitain päiviä vai oliko paria viikkoa ennen, kuin vauva syntyi.
Muistan sanoneeni, kuinka "olisin jo valmis synnyttämään"
Kuinka oikeassa äitini oli?
Juttelin äitini kanssa puhelimessa 08.12.2018 illalla.
Äiti kertoi jotain omista synnytyskokemuksistaan, sekä siitä kuinka tulisin kokemaan elämäni kivut.
Kuuntelin mielenkiinnolla äitini juttuja.
Mietin että "niinpä", samalla kun yritin olla miettimättä omaa lähenevää synnytystä. Kuuntelin silti äidin jutut, kunnes äiti kysyy "Joko muuten olet pakannut sairaalaa varten"
Vastaan "että en ole vielä. Ja eihän tässä nyt vielä mikään kiire ole"
Äiti siihen sitten, että "Älä nyt, vauva syntyy pian"
Naureskelin vain.
Että heh heh, niin varmaan.
Menimme illalla mieheni kanssa nukkumaan. Itse en saanut unta, en sitten millään. Levoton olo iski. Jossain vaiheessa minua alkoi sattumaan, vähän sieltä sun täältä. "Ennakoivia supistuksia vai", pohdin.
Ja katsoin, kuinka mieheni nukkui sikeästi. Siinä vaiheessa, kun tuntui kuin olisi tuikkastu alaselkään palavalla neulalla, aloin ajatella...että ensimmäisen kerran koko illan aikana,
että synnytys saattaisi olla käynnissä.
Mutta en ollut vielä tässä kohtaan, täysin vakuuttunut.
Pyöriminen jatkui ja ravasin vessassa. Jossain vaiheessa ajattelin, että nukkumisesta ei taida tulla mitään.
8.-9.12.2018 välisenä yönä noin kello 02.00 aikoihin liikautin jalkojani, kun tunsin kuinka olisi vesiputous iskenyt alushousuihini.
Onneksi olin kuitenkin varustautunut siteellä, koska tiesin kuitenkin että synnytys saattaisi käynnistyä ihan milloin ja missä tahansa.
Kävin vessassa tarkastamassa tilanteen ja todeten, että taisi juuri mennä vedet. Täristen aloin etsimään äitiyskorttia, mitä en sitten aluksi meinannut löytää. Vaikka pidin sitä koko ajan samassa paikassa siltä varalta, että se pitäisi löytyä nopeasti.
Tarkistelin naistenklinikan numeroa äitiyskortista: "No mihin näistä numeroista mä nyt hitto vie soitan"
Mieheni oli alkanut heräillä minun yölliseen hääräilyyn. Ajattelin, että en herätä miestäni ennen kuin olisi pakko.
Niinpä raskaus oli tullut päätökseen. Synnytys oli käynnistynyt. Ja se onkin sitten kokonaan toinen tarina.
Josta kirjoitan kokokaan omaan kirjoituksen seuraavalla kerralla.
Lopuksi kuitenkin sanon vielä...
Tekstistä tuli pitkä. Mutta varsinaista tuntemuksista kertominen jäi lyhyeksi.
Mutta tämä teksti on kenties raskauteni pähkinänkuoressa, mutta lyhyesti kerrottuna.
