Kirjoitin siis raskausajasta. Tämän kertainen kirjoitus on minun synnytyskertomus: Kun esikoiseni syntyi 09.12.2018.
Yritän palautella mieleen, miten se kaikki meni.
08.12.2018 alkoi kuitenkin myöhään illalla olla levoton olo ja pienesti jo kipuakin.
En osannut arvata synnytyksen käynnistyneen.
Ajattelin saaneeni harjoitussupistuksia. Jossain vaiheessa puolen yön aikaan mietin, että "no nyt alkaa olla kyllä epämukava olla"
Yritin nukkua, mieheni vetäessä jo ihan täysillä sikeitä. Ei tullut nukkumisesta mitään. Pyörin ja hyörin ympäri kämppää, levottomana. Ja sitten menin välillä takaisin sänkyyn, yrittäen saada unta uudelleen.
08.-09.12.2018 välisenä noin kello 2 yöllä, vaihdoin asentoa ja samaan aikaan tunsin märkää housuissani. Pinkaisin siinä kohti vessaan niin pian, kuin vain suinkin pääsin...Tarkistaakseni että oliko kyseessä lapsivedet. No lapsivedeltähän se vaikutti.
Aloin saman tie, etsiä äitiysneuvola-korttia. Mitä ei sitten meinannut millään mukamas löytyä. Vaikka pidin sitä koko ajan samassa paikassa, just siitä syystä että löytäisin sen kun synnytys käynnistyisi.
Meinaisin joutua pikku paniikkiin, miettiessä että "No jaaha, mihin näistä numeroista pitää soittaa",
Katsoin äitiysneuvola-kortista numeroa samalla, kun hain pyyhettä olohuoneen sohvalle.
Onnistuin tärisevin käsin valita oikean numeron, istuessani sohvalla. Tällä välin minun miehenikin oli jo herännyt ja unenpöpperöisenä kysyy "mitä tapahtuu, nytkö se synnytys käynnisty"
Vastaan vain, että "meni ilmeisesti lapsivedet, soitan nyt naistenklinikalle ja katsotaan mitä sanovat siellä"
Naistenklinikalla toteavat, että "ei hätää, mene vain rauhassa nukkumaan ja tule sitten aamulla tänne"
Hieman hämillään lopetan puhelun ja mietin vain, että en tule enää kyseisenä yönä unta saamaan. Vaikka ainahan voin yrittää.
Puhelun jälkeen menin vessaan ja huomaan vuotojen muuttuneen verisen näköiseksi. Ja soitan uudelleen naistenklinikalle ja kerron tilanteen.
Tällä kertaan saan ohjeeksi lähteä tulemaan naistenklinikalle saman tie.
Sitten aloin pakata kassiin kaikkea mitä ajattelin,
sairaalassa tarvitsevani. Pohdin siinä samalla "hitto, äiti oli oikeassa että sairaalakassi olisi pitänyt jo olla pakattuna"
Lähdimme sitten saman tie sairaalalle, kunhan vain olimme pukeneet ja laittaneet tavarat kasaan.
Jo ennen autolle pääsyä, minulle oli alkanut tulla todella kivuliaita supistuksia...Enkä tullut ottaneeksi
kipulääkkeitä kotona. Vaikka olisin ihan hyvin voinut.
Autoon päästyämme supistukset tuli ja meni, pitkin ajomatkaa. Mieheni pahoitteli, kun ei heti löytänyt perille, vaikka osasi sinne kyllä ajaa...mutta siinä tilanteessa miehenikin oli varmasti jo jännityksissä.
Vähemmästäkin unohtaa tutunkin reitin.
Supistuksen seasta yritin, sanoa että "ei hätää, kunhan päästään turvallisesti perille"
Olimme noin hieman ennen kello 3 yöllä sairaalassa, eli noin vajaa tunti lapsivesien menosta.
Ilmoittauduimme vastaanottotiskillä ja pian meitä tulikin hakemaan mukavan oloinen,
selvästi kokenut kätilö.
Tutkimushuoneeseen päästyämme, alkoi tulla todella kylmä. Sellaista tärisemistä kylmästä. Ja sitten se meni ohi, vain tullakseen myöhemmin uudelleen takaisin.
Tutkimushuoneessa kätilö tutkii mikä tilanne ja toteaa: "Voi kuule sä olet jo noin 3-4 cm auki", eli synnytys oli todellakin jo käynnissä.
Samaan aikaan kätilö alkaa kysellä, että haluaisinko epiduraalia, josta melkein kieltäydyin. Kätilö toteaa minun asiaa miettiessäni, että "voit olla ottamatta, mutta myöhemmin et sitä enää voi saada"
Suostuin ottamaan, sen enempää asiaa miettimättä. Olinhan kuitenkin jo raskauden aikana päättänyt ottaa.
Tutkimushuoneessa sain elämäni ensimmäiset henkoset ilokaasusta. Se taisikin olla oikein toimiva kivunlievitys kohdallani, sillä naureskelin sitten hilpeenä miehelleni ja kätilölle että "heh heeh..olen pitkästä aikaan kännissä"
Kätilöä ja miestäni nauratti.
Ilokaasu oli kyllä kuin taivaanlahja. Sitä käytin aina siihen asti, kun sain.
Ensimmäisen ilokaasu-annoksen jälkeen, siirryttiin synnytyssaliin. Joka oli tutkimushuonetta paljon isompi.
Siellä sitten odoteltiin anestesialääkäriä, jotta saisin ensimmäisen annoksen epiduraalia.
Kauan ei tarvinnut ensimmäistä epiduraali annosta odotella, sen jälkeen kun oli synnytyssaliin saavuttu.
Yritin aina vähän liikuskella, mitä kivuiltani pystyin. Ja sitten jos iski kivuliaampi supistus imin ilokaasua synnytyssalin sängyllä.
Mieheni läsnäololla synnytyksessä oli suuri merkitys minulle.
Siinä vaiheessa, kun ponnistusvaiheeseen oltiin päästy, synnytyssalissa oli kätilön apuna toinenkin kätilö. Ja mieheni vieressä seisoi synnytyslääkäri, kuka puhisi vieressä kyllästyneen oloisena. Kätilön apuna tosiaan oli toinen kätilö ponnistusvaiheessa, josta jäi todella epämiellyttävä fiilis. Kun ponnistusvaiheessa tulin sanoneeksi, että minua pelottaa...totesi tämä apuna ollut kätilö "Ai mikä sua pelottaa" ja kaiken päälle sellaisella ylimielisellä äänellä, että teki mieli käskeä sen poistua sieltä synnytyssalista.
Alle tunnin kesti ponnistusvaihe. Ensiksi kun oli kätilöt hokeneet "ponnista ponnista"
Ja minä jo ihan väsyneenä "mä yritän"
Aikani olin ponnistanut ja tuskaillut kipujeni kanssa, joita ei enää ponnistusvaiheessa lievennetty...Kun kätilöt huudahtaa: "Älä ponnista enää"
Ja sitten se maailman ihmeellisin ja ihanin poikani syntyi, suorastaan lensi siihen jalkojen juureen. Kätilöt toki otti nopeasti kiinni.
Kaiken kaikkiaan esikoisen synnytys oli hyvä kokemus. Todella voimakkaalla tavalla tunteellinen, jotain mitä ei voi sanoilla selittää.
Tämä on lyhyt versio esikoiseni syntymästä. Muistan sen kuin eilisen, kun synnyttämisen jälkeen sain poikani syliini ensimmäisen kerran. Liikutun edelleen sitä hetkeä miettiessä.
Yritän palautella mieleen, miten se kaikki meni.
08.12.2018 alkoi kuitenkin myöhään illalla olla levoton olo ja pienesti jo kipuakin.
En osannut arvata synnytyksen käynnistyneen.
Ajattelin saaneeni harjoitussupistuksia. Jossain vaiheessa puolen yön aikaan mietin, että "no nyt alkaa olla kyllä epämukava olla"
Yritin nukkua, mieheni vetäessä jo ihan täysillä sikeitä. Ei tullut nukkumisesta mitään. Pyörin ja hyörin ympäri kämppää, levottomana. Ja sitten menin välillä takaisin sänkyyn, yrittäen saada unta uudelleen.
08.-09.12.2018 välisenä noin kello 2 yöllä, vaihdoin asentoa ja samaan aikaan tunsin märkää housuissani. Pinkaisin siinä kohti vessaan niin pian, kuin vain suinkin pääsin...Tarkistaakseni että oliko kyseessä lapsivedet. No lapsivedeltähän se vaikutti.
Aloin saman tie, etsiä äitiysneuvola-korttia. Mitä ei sitten meinannut millään mukamas löytyä. Vaikka pidin sitä koko ajan samassa paikassa, just siitä syystä että löytäisin sen kun synnytys käynnistyisi.
Meinaisin joutua pikku paniikkiin, miettiessä että "No jaaha, mihin näistä numeroista pitää soittaa",
Katsoin äitiysneuvola-kortista numeroa samalla, kun hain pyyhettä olohuoneen sohvalle.
Onnistuin tärisevin käsin valita oikean numeron, istuessani sohvalla. Tällä välin minun miehenikin oli jo herännyt ja unenpöpperöisenä kysyy "mitä tapahtuu, nytkö se synnytys käynnisty"
Vastaan vain, että "meni ilmeisesti lapsivedet, soitan nyt naistenklinikalle ja katsotaan mitä sanovat siellä"
Naistenklinikalla toteavat, että "ei hätää, mene vain rauhassa nukkumaan ja tule sitten aamulla tänne"
Hieman hämillään lopetan puhelun ja mietin vain, että en tule enää kyseisenä yönä unta saamaan. Vaikka ainahan voin yrittää.
Puhelun jälkeen menin vessaan ja huomaan vuotojen muuttuneen verisen näköiseksi. Ja soitan uudelleen naistenklinikalle ja kerron tilanteen.
Tällä kertaan saan ohjeeksi lähteä tulemaan naistenklinikalle saman tie.
Sitten aloin pakata kassiin kaikkea mitä ajattelin,
sairaalassa tarvitsevani. Pohdin siinä samalla "hitto, äiti oli oikeassa että sairaalakassi olisi pitänyt jo olla pakattuna"
Lähdimme sitten saman tie sairaalalle, kunhan vain olimme pukeneet ja laittaneet tavarat kasaan.
Jo ennen autolle pääsyä, minulle oli alkanut tulla todella kivuliaita supistuksia...Enkä tullut ottaneeksi
kipulääkkeitä kotona. Vaikka olisin ihan hyvin voinut.
Autoon päästyämme supistukset tuli ja meni, pitkin ajomatkaa. Mieheni pahoitteli, kun ei heti löytänyt perille, vaikka osasi sinne kyllä ajaa...mutta siinä tilanteessa miehenikin oli varmasti jo jännityksissä.
Vähemmästäkin unohtaa tutunkin reitin.
Supistuksen seasta yritin, sanoa että "ei hätää, kunhan päästään turvallisesti perille"
Olimme noin hieman ennen kello 3 yöllä sairaalassa, eli noin vajaa tunti lapsivesien menosta.
Ilmoittauduimme vastaanottotiskillä ja pian meitä tulikin hakemaan mukavan oloinen,
selvästi kokenut kätilö.
Tutkimushuoneeseen päästyämme, alkoi tulla todella kylmä. Sellaista tärisemistä kylmästä. Ja sitten se meni ohi, vain tullakseen myöhemmin uudelleen takaisin.
Tutkimushuoneessa kätilö tutkii mikä tilanne ja toteaa: "Voi kuule sä olet jo noin 3-4 cm auki", eli synnytys oli todellakin jo käynnissä.
Samaan aikaan kätilö alkaa kysellä, että haluaisinko epiduraalia, josta melkein kieltäydyin. Kätilö toteaa minun asiaa miettiessäni, että "voit olla ottamatta, mutta myöhemmin et sitä enää voi saada"
Suostuin ottamaan, sen enempää asiaa miettimättä. Olinhan kuitenkin jo raskauden aikana päättänyt ottaa.
Tutkimushuoneessa sain elämäni ensimmäiset henkoset ilokaasusta. Se taisikin olla oikein toimiva kivunlievitys kohdallani, sillä naureskelin sitten hilpeenä miehelleni ja kätilölle että "heh heeh..olen pitkästä aikaan kännissä"
Kätilöä ja miestäni nauratti.
Ilokaasu oli kyllä kuin taivaanlahja. Sitä käytin aina siihen asti, kun sain.
Ensimmäisen ilokaasu-annoksen jälkeen, siirryttiin synnytyssaliin. Joka oli tutkimushuonetta paljon isompi.
Siellä sitten odoteltiin anestesialääkäriä, jotta saisin ensimmäisen annoksen epiduraalia.
Kauan ei tarvinnut ensimmäistä epiduraali annosta odotella, sen jälkeen kun oli synnytyssaliin saavuttu.
Yritin aina vähän liikuskella, mitä kivuiltani pystyin. Ja sitten jos iski kivuliaampi supistus imin ilokaasua synnytyssalin sängyllä.
Mieheni läsnäololla synnytyksessä oli suuri merkitys minulle.
Siinä vaiheessa, kun ponnistusvaiheeseen oltiin päästy, synnytyssalissa oli kätilön apuna toinenkin kätilö. Ja mieheni vieressä seisoi synnytyslääkäri, kuka puhisi vieressä kyllästyneen oloisena. Kätilön apuna tosiaan oli toinen kätilö ponnistusvaiheessa, josta jäi todella epämiellyttävä fiilis. Kun ponnistusvaiheessa tulin sanoneeksi, että minua pelottaa...totesi tämä apuna ollut kätilö "Ai mikä sua pelottaa" ja kaiken päälle sellaisella ylimielisellä äänellä, että teki mieli käskeä sen poistua sieltä synnytyssalista.
Alle tunnin kesti ponnistusvaihe. Ensiksi kun oli kätilöt hokeneet "ponnista ponnista"
Ja minä jo ihan väsyneenä "mä yritän"
Aikani olin ponnistanut ja tuskaillut kipujeni kanssa, joita ei enää ponnistusvaiheessa lievennetty...Kun kätilöt huudahtaa: "Älä ponnista enää"
Ja sitten se maailman ihmeellisin ja ihanin poikani syntyi, suorastaan lensi siihen jalkojen juureen. Kätilöt toki otti nopeasti kiinni.
Kaiken kaikkiaan esikoisen synnytys oli hyvä kokemus. Todella voimakkaalla tavalla tunteellinen, jotain mitä ei voi sanoilla selittää.
Tämä on lyhyt versio esikoiseni syntymästä. Muistan sen kuin eilisen, kun synnyttämisen jälkeen sain poikani syliini ensimmäisen kerran. Liikutun edelleen sitä hetkeä miettiessä.
